Istun bussissa.
Tuulee avoimesta ikkunasta
raikastavasti.
Minulla on
merellä olon
raikas
tuulettuva
vapaa tunne.
Olen
tässä hetkessä
onnellinen.
Jussi Vaarala
1.8.2014
Ajatukseni suuntasi muun muassa Hämeenlinnan
kauniiseen vanhaan kaupunkiin, Vanhaan Raumaan, Porvoon koko
keskusta-alueeseen. Eiraan Helsingissä, nykyisiin ja tuleviin
kävelykatumiljöisiin kokonaisina kortteleina ja autoilta kiellettyinä
kaupunginosina eri puolilla Suomea. Ja eri puolilla maailmaa.
Mieleeni
tuli tämä ajatus. Miksi tuollaisilla autojen vielä tärväämättömillä tai
niiltä suljettavissa olevilla alueilla ei voisi harrastaa ainakin
lumettomana aikana hevosvetoista vossikkaliikennettä? Siis pari hevosta
vetämään katettua vaunua, johon ihmiset voisivat astua vossikkapysäkiltä
kuin matalalattiaiseen raitiovaunuun.
Eikö se olisi nykyihmiselle
hyvä huomata miten paljon elämässä on kiirettä ja miten paljon jää
ympäristöstä havainnoimatta polttomoottorivetoisessa maailmassa?
Sen
paljastaisi vossikkaliikenteellä kulkeminen. Siis luonnonvoimalla
luonnonmukaisella nopeudella toivottavasti mahdollisimman
luonnonmukaisessa maisemassa.
Mikä olisikaan somempaa kuin kuulla
autoilta kokonaan kielletyssä kaupunginosassa avoimena olevasta
ikkunastaan lintujen laulua, lasten leikkien ääntä ja vossikan kavioiden
kopinaa sen kulkiessa omaan verkkaiseen tahtiinsa seuraavalle
vossikkapysäkille.
Ei kaikki vanha ole vain erikoisuutta – se voi olla moniarvoisempaa kuin sen ohi kiitäessä ja taaksemme jättäessä huomaammekaan.